En tiedä miksi ajattelen ja pelkään aina pahinta. Aina. Ja jos jotain hyvää sattuu niin mietin että paskaa sataa niskaan ennemmin tai myöhemmin, koska nyt menee niin hyvin. Itku pitkästä ilosta ja niin edespäin.

Lähdin töistä kolmen aikaan. Ensin alamäkeä ja sitten ylämäkeä. Paloautoja joka suunnassa ja huutavia sireenejä. Mäen päällä näin että meillä päin palaa. Palaako mein talo vai naapuri? Herra jumala palaako meillä, onko kukaan osannu ottaa kissoja sängyn alta? Entä onko ne huomannu sen "Huoneistossa lemmikkieläimiä" -tarran eteisen ovessa ? Tajuaako ne että niitä on neljä? Rasmus ainakin menee piiloon. Jos kissat kuolee niin sitten ei ole millään enää väliä...

Liikennevaloissa seisoo kaksi miestä ja kysyn kumpi noista taloista palaa, se eka vai toinen. Eka, ja ne kaikki asukkaat on saatu jo pihalle. Huojennus, me asutaan vasta tokassa.

Mutta sitten mieleen tulee se ykköstalon ikkunassa luuraava kissa. Missä se on? Onko se saatu ulos? Kissaa ei näy missään mutta kuulen jonkun puhuvan että vain ullakko palaa ja sekin on kai hallinnassa. Soitan siskolle että se ei ole mein talo joka palaa/paloi koska lukevat siitä lehdestä kuitenkin. Pikkuvelikin soittaa että palaako teillä.

Yhtä hyvin se olisi voinut palaa tämänkin talon ullakko, ei se ole niin sanottua. Onni onnettomuudessa että vain neljä loukkaantui, toivottavasti ei pahasti (tämän hetken tietojen mukaan), ja toivottavasti kukaan ei mitään korvaamatonta ollut ullakolla säilyttänyt. Tai tavarahan on vain tavaraa, se ei maailmasta lopu. Mutta kyllä tämä mietityttää.

Nyt pohdinnan alla miten opettaa kissat menemään jonoon eteisen ovelle siinä vaiheessa kun palohälytin alkaa piipittää. Voi olla kovilla koska tässä vaiheessa koulutusta Roope ainoastaan osaa istua pyynnöstä jos on namia kädessä :)

Meen kattoon VV:stä kerän Isoveikkaa, koska huomenna pitäs olla valmiina yhdet sukat ja en niitä ole edes alottanut. Ohkasemmasta langasta en niitä ehtis enää tikuttaankaan.